Eestinhevonen on Viron aboriginaalinen hevosrotu, jonka alkuperä on piilotettu muinaisten aikojen pimeyteen. Yleisesti sanoen on eestinhevonen asunut Viron mailla ainakin sama pitkään kuin ihminen ja perusominaisuudelta on se pysynyt suurelta osin muuttumattomana. Eestinhevonen on tyypiltään kylmäverinen maatiaisrotu ja se kuuluu pohjois-metsähevosten ryhmään, jonka merkitys on päällimmäisenä se, että se pärjää melko hyvin pohjoismaisessa ilmastossamme myös ilman ihmisen apua. Tämä on hyödyllinen ja erityinen piirre, jota useimmilla hevosroduilla joka ovat läpäisseet pitkän jalostusprosessin (ja kotieläimillä yleisesti) ei ole. Eestinhevonen on aika vaatimaton eläin ja siksi sitä on helpompi pitää. Se on alkukantainen rotu, joka on vuosisatojen kuluessa sopeutunut niin hyvin virolaisen ilmaston ja maanperän kanssa, että pyrkimykset sitä ulkomaisella verellä parantaa ovat enimmäkseen epäonnistuneet. Risteymät eivät yleensä ole olleet eestinhevosen vertaisia: ei kestävyydeltä eikä työnvoimalta.
Eestinhevonen vanhoina aikoina
Tiedämme että hevosia kasvatettiin Virossa jo pronssikaudella (1800-500 eea.), jolloin karjankasvatus tuli ihmisen päällimmäiseksi elantolähteeksi. Vaikkakin nykyään on eestinhevonen yksi pienimmistä hevosroduista, ovat historioitsijat sitä mieltä, että pronssikauden hevoset olivat vieläkin pienempiä. Heidän tarkoitus oli ensisijaisesti lihan saaminen, vaikka niitä käytettiin jossain määrin myös vetoeläiminä ja ratsastukseen. Rautakausi, joka tuli seuraavaksi, vähensi hevosten syömistä jo merkittävästi ja hevosia alettiin käyttämään tavoilla, jotka ovat meille luonnollisia nykyäänkin.
Ensimmäistä kertaa sai eestinhevonen kirjallisen maininnan 1000-luvulla, joka on yleisestikin Viron kirjallisen historian alku. Että eestinhevosesta aloitettiin kirjoittamaan heti kuin virolaisistakin on selkeä merkki siitä, että hevosten merkitys virolaisten elinolosuhteissa oli hyvin suuri ja myöskin siitä, että virolaisten hevoset olivat hyviä. Bremenin Adam, se 11. vuosisadan saksalainen kirkonmies ja matkustaja, jolta aikaisin viittaus eestinhevosesta tulee, puhuu virolaisista kun varakkaasta kansasta jolla on hyvät hevoset. Tallennettu on legendoja (luultavasti Saarenmaalta peräisin) virolaisten ryöstöretkistä Ruotsin rannikkokaupunkeihin, jossa käytettiin myös hevosia, joka kannettiin meren yli pienillä laivoilla.
Virosta peräisin Kaasanin Keisarilisen Yliopiston professori Constantin Blumberg kirjoitti vuonna 1887 kirjassaan ”Eestinhevonen”, että: ”Tiedämme ainakin sen, että 12. vuosisadaksi, kun saksalaiset tulivat maahamme, oli virolaisilla monia hyviä hevosia.” Muinaisen vapaussodan eli saksalaisvalloituksen aikana (1208-1227) käytettiin paljon eestinhevosia ja ehkä yllättäen tekivät sitä molemmat sotapuolet. Lätin Hendrik kirjoitti kronikassaan muun muassa, että virolaiset eivät koskaan menneet sotaan ilman hevosiaan ja että vuonna 1223 ryöstivät ristiretkeläiset Tarton aluetta ja käyttivät siihen heidän tavallisten, raskaiden hevosten sijasta eestinhevosia, jotka oli aiemmin virolaisilta siepattu.
Eestinhevonen toisten rotujen pohjana
Vanhoina aikana on paljon eestinhevosia viety ulkomaille muiden maiden rotujen parantamiseksi. Tiedetään, että 12. ja 13. vuosisadalla tekivät sitä Novgorodin kauppiaat ja 16.-17. vuosisadalla olivat Ruotsin kuninkaalliset sotajoukot ne, joka paransivat hevostensa ominaisuuksia eestinhevosen rotukomponentilla. Korkeassa arvossa piti eestinhevosta myös Venäjän tsaari Pietari I, jonka aikana vietiin paljon hevosia Virosta (muualle) Venäjälle. Keisarinna Anna Ivanovna antoi jopa ukaasin, jonka mukaan pitivät Saarenmaan valtionkartannoiden vuokralaiset kasvattamaan eestinhevosia tsaarihallitukselle, jota käytettiin sitten venäläisten rotujen parantamiseksi. Tästä syystä voi jopa sanoa, että eestinhevosella oli rooli Venäjän postitoimituksen käynnistämisessä, koska Venäjän postihevosissa oli myös ”eestin verta”.
Tietoinen hevosrotujen jalostus alkoi Virossa vuonna 1855, kun paikallinen aatelisto päätti Maanpäivällä että eestinhevosen säilyttämiseksi ja sen ominaisuuksien parantamiseksi on perustettavaa hevoskasvatuksia. Vuosi myöhemmin perustettiin tästä johtuen Torin Siittola. Eestinhevosen jalostuksessa oli aluksi kaksi suuntaa, josta yksi kannatti rodun parantamista ulkomaisten orien kanssa, kun taas toinen (lähinnä maanviljelijoiden tukema suunta) todisti kokeiden avulla, että eestinhevosen parantaminen ulkomaisella verellä on hyvin vaikeaa, koska se on kestävämpi, vahvempi ja vaatimattomampi kun risteydyt hevoset ja että rodun parantaminen pitäisi tapahtua puhtaan siitonnan metodilla.
Eestinhevosen suunniteltu jalostus alkoi vuona 1921, kun Haapsalussa käynnistettiin Eestinhevosten Kasvattajien Seura (viroksi: Eesti Maahobuse Kasvatajate Selts). Juuri itsenäistynyt Virossa jatkettiin ja virallistettiin lisäksi vielä kahden virolaisen hevosrodun jalostamista: ne olivat torinhevonen ja eesti raskas vetohevonen. Ne viimeiset tulivat työnhevosina suosioon leijonanosassa Viron mantereesta, jättäen eestinhevosen käyttämisen pääasiassa Länsi-Viroon ja saarille.
Eestinhevosen ominaisuudet
Mikä sitten ovat ne ominaisuudet, joka tekevät eestinhevosesta erikoisen hevosrodun? Vaatimattomuudesta me jo puhuimme. Sen lisäksi on sillä hyvä vetovoima. 1800-luvun puolivälistä lähtien järjestettiin Venäjän keisarikunnassa kilpailuja, jossa talonpoikien hevoset kampailivat ajoissa ja vetoissa. Eestinhevoset yllättivät niissä kilpailussa enemmän kuin kerran. Paras näyte tuli Torin Siittolan ruunikolta orilta Vapsikas – jonka säkäkorkeus oli 141 cm ja paino 401 kg – joka veti vuonna 1865 Riikassa 358 puutaa, joka on noin kuusi tonnia. Kun Vapsikas teki samanlaisen vedon Moskovassa, huudahti paikallinen talonpoika yllättyneesti: ”Eta ne loshad – eta chuda!” (”Se ei ole hevonen – se on ihme!”) Vapsikas lähetettiin tsaarin kustannuksella myös Pariisin kansainväliseen kilpailuun. Siellä veti se 6160 kg, joka oli yli 15 kertaa raskaampi kuorma kun hevonen itse painoi. Vapsikas ansaitsi kilpailun ensimmäisen sijan ja hopeasta kunniarahan.
Eestinhevosen näkyvin piirre on sen väri, jossa on hyvin paljon vaihtelua. Sillä esiintyvät kaikki hevosten päävärit ja lisäksi harmaata, keltaista, valkovoikkoa, hiirakkoa, ruunivoikkoa, kimoa, hopeavärityksiä ja erilaisia värejä ja väriyhdistelmiä. Eestinhevosen erilaisia värityksiä on yhteensä enemmän kuin 100.
Eestinhevonen nykyaikana
Kun vuonna 1855 oli eestinhevosen rotu Liivinmaan aateliston mukaan katoamassa, niin Neuvostoliiton hajotessa oli se sitä todellakin. On oikea sanoa, että eestinhevonen kesti neuvostovallan vain Länsi-Viron saarilla ja sielläkin oli rodun väkiluku 1990-luvun aluksi laskenut niin vähäiseksi, että vuonna 2001 lisättiin eestinhevonen uhanalaisten rotujen luetteloon. Nykyisin on eestinhevosten luku kuitenkin taas kasvussa ja ainoastaan Virossa on niitä jo montaa tuhatta.
Eestinhevosen merkitys ihmiselle on ajassa tietenkin paljon muuttunut. Kun vanhoina aikoina oli niiden päällimmäinen merkitys kestävänä vetoeläimenä, niin nykyään käytetään niitä enimmäkseen ratsuina, jotka sopivat erityisen hyvin lapsille. Erikoisen kestävyytensä vuoksi sopivat ne kuitenkin hyvin myös aikuisille. Eestinhevonen sopii hyvin myös urheiluponiksi ja parhaimmat niistä ovat tavoittanut kansainvälisten kilpailuiden tason. Jalostuksen myötä on eestinhevosesta nykyään tullut kevyempi ja sen liikkuvuus on avarampi. Se on yhtä hyvä niin käynnissä, ravissa kun laukassa ja myös hypyissä on se vahva ja halukas.
Kirjoittanut Kristjan Korsten, Hobuturg.ee toimittaja. Lähteet: Viron Hevoskasvattajien Seura, VHYn Eestinhevosen Seura, Viron Tasavallan Eläinlääkintä- ja Elintarvikevirasto, Eestinhevosen Suojausseura, Eestinhevosen Kasvattajien ja Jalostajien Seura, sanomalehti ”Maaleht”, aikakirja ”Loodusajakiri”, Priidu Tikk, Wikipedia ja muut. Viimeksi muutettu v. 2018 tammikuussa